Aldrei fór ég suður

En koskaan mene etelään kuuluu yhdessä islannin pohjoisimmista kaupungeista järjestettävän festarin nimi. Tai varmasti on pohjoisin kaupungiksi luokiteltava asutuskeskittymä. Festarin on perustanut melkolailla tunnettu islantilainen artisti Mugison vuonna 2002. Heppu soittelee myös itse joka vuosi luonnollisesti omilla festareillaan.

Festarin kuningasideana on saada pohjosessa ja muuallakin maaseudulla islannissa asuvat tajuamaan, että ei tarvii mennä reykjavikkiin, vaan muuallakin tapahtuu. Useiden vuosien ajan jengi on paennut tuolta maaseudulta tänne reykjaviikkiin tai ulkomaille. Mugison haluaa festarilla muistuttaa, että kaikkien juuret on maaseudulla, eikä sieltä välttämättä kannata lähteä mihkään.

Itse festari järjestetään pienessä betonitehtaan hallissa. Halliin mahtuu sisään max. 700 ihmistä, mutta sen yksi seinä avataan melkein kokonaan, jotta ulkopuolellakin voi kuunnella soitantaa. Kelit on kuitenkin useina vuosina ollu niin kurjia, että pyörivä tuuli ja lumi- sekä vesimyräkät on kastellu jopa sisällä hallissa olleet katsojat, joten ulkona ei kovin moni ole viihtynyt katsomassa keikkoja. Hallin ulkopuolella oli noin 30 paikan kaljateltta ja pieni koju jossa myytiin mehua, kahvia, hodareita ja kalamuhennosta

Siinä festivaalialue koko komeudessaan

Tapahtumalla ei ole minkäänlaista pääsymaksua yleisölle. Alueella oli neljä järjestysmiestä, joiden päätehtävä oli ohjata autolla liian lähelle lavaa yrittävät vähän kauemmas. Pääsymaksujen lisäksi puuttuu kaikenlainen varsinkin suomesta festareilta tuttu alkoholivalvonta. Tai no, olihan sitä tavallaan, tapahtuman juontaja kuulutti joka yhtyeen välissä aina, että ”älkää viittikö juoda alkoholia jos lähellä on lapsia, juokaa viunat kun lapset on juossu pois teidän vierestä”

Kaksipäivänen festari kesti perjantaina 17.00 – 01.00 ja lauantaina 16.00 – 01.00. Mielenkiintonen detaili oli se, että etukäteen ilmoitetaan vain, mitkä bändit soittaa minäkin päivänä. Soittoaikatauluja ei julkisteta etukäteen missään. Tämä johtuu siitä, että festarin politiikka on, jotta bändit kerääntyvät noin tunnin ennen soiton alkamista porukalla soittopaikalle ja sitten saavat itse päättää koska haluavat esiintyä. Jokaisella bändillä oli soittoaikaa puoli tuntia. Välissä nopee roudaus ja seuraava bändi lauteille.

Esiintyjiä oli siis reilut kaksikymmentä parin päivän aikana. Suurin osa artisteista oli islantilaisia, mutta mukana oli myös artisteja Färsaarilta ja jopa joku jenkki country poppoo. Musiikki jota nää kaikki parikymmentä artistia soitti vaihteli ihan sellasesta mies ja kitara meiningistä, disco popista, räpistä, countrystä, rokista, punkista, aina grindcoren kautta kuolonmetalliin. Tosi mukava kun oli niin laaja kattaus paikalliseen musiikkiin.

Tapahtumalla on myös lieveilmiönsä kun kaiken maailman pikku anarkistit hyppii nurkista esiin ja alkaa osoittamaan verbaalista lahjakkuuttaan.

Itse tykkäsin festarista pirusti. Kävijöitä oli perjantaina varmaan max 1000 ja lauantaina vähän vähemmän. Pieni ja intiimi tapahtuma, jossa hieman yllätti että islantilaisten juomakulttuurin tuntien kukaan ei ollut aivan kamalassa kännissä. Yleisö käyttäyty hienosti ja yleisössä jorattiin vauvasta vaariin jokaisen artistin tahdissa, ihan sama oliko diskopoppia vai raskaampaa roketirollia. Todella hyvän tuulen tapahtuma ja suosittelen kyllä lämpimästi kaikille vierailemaan festareilla jos sattuu olemaan pääsiäisen aikoihin täällä saarella. Tosin majotus pitää varata tosi aikasin, kun alueen guesthouset ja hotellit varataan festarin ajaks täyteen jo helmikuussa (osittain siksi, että Isafjördurissa on yksi hotelli ja kaksi guesthousea).